Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa