POISTETTU – poistokirjallisuuden nautinnosta

Velma Wallis Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta (Suom. Tuomas Kilpi. Like, 1996)

Kirjastojen poistomyynnit ovat olleet vuosien ajan minulle suuri kauhistus. Niistä kantaa niin valtavia kassillisia kirjoja kotiin ettei paremmasta väliä. Tosin hyvää kirjallisuuttahan se on mutta minulla ällistyttävää kyllä pääasiallisesti jo sellaista, mitä olen aiemmin lukenut kirjastosta lainaamalla. Nyt ostan sen ja ajattelen, että luen uudestaan, eikä aina käy niin. Ja kirjat vain kasaantuvat kahteen riviin jo aiemmin täynnä olevissa hyllyissä, ja kaappeihin ja kasoihin nurkkiin, kellariin, vintille, matkalaukkuihin ja sinne ja tänne.

Välillä ottaa poistomyynnistä aivan tuntemattoman kirjan. Tällainen oli Velma Walliksen jo 1996 ilmestynyt Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Ostin sen varmaan jo viisi vuotta sitten. Unohtuneena se pölyttyi hyllyssäni, eikä huutanut riekon lailla lukemista ennen kuin tänään 24. toukokuuta 2015. Viimeiset viikot olivat kuluneet yhdessä projektissa, eikä lukemista tai tärkeätä kirjoittamista ollut harrastanut liialti; pelkkää projektiselvityksiä, hakemuksia ja kaikkea muuta ikävää.

Walliksen kirjaan tartuin kuin pelastusrenkaaseen ja nopeasti sitä lukikin. Mitä jäi mieleen? Ensinnäkin se, että kirja on mainio oppitunti siitä, miten kirjailija käyttää materiaaliaan. Wallis kertoo jälkisanoissaan, että hän punoi tarinan kahdesta äitinsä kertomasta legendasta. Toinen niistä oli hyvin niukka. Piti keksiä lisää. Hän käytti antropologista materiaalia ja sattumalta kuulemiaan tarinoita. Hän veivasi kaiken yhteen tarinankertojan oikeudella, tosin välillä hän esittelee Alaskan ja Pohjois-Kanadan gwich’in- ja inuitkansojen askareita kuin paraskin antropologinen kuvaaja. Lukija saa perinpohjaistakin tietoa heidän tavoistaan ja pyyntimenetelmistään. Wallisin jälkisanat kuvaavat mainiosti kirjailijoiden tapaa käyttää materiaaliaan tarinan rakentamisessa. Tämä kirja kelpaisi opaskirjaksi kaikille kirjoittajakursseille!

Kaiken keskelle jää silti kaunis tarina kahdesta erilaisesta gwich’in-kansaan kuuluvasta nuoresta. Oma perhe ja kansa eivät heitä hyväksy, koska he käyttäytyvät eri tavalla kuin nuoren naisen ja miehen pitäisi käyttäytyä. Tyttö haluaa metsästää ja poika haluaa seurata aurinkoa nähdäkseen, missä se asuu. Välillä kirjailija sekoittaa mukaan suurta draamaa, mutta välillä hän pohtii, pitäisikö hänen sensuroida väkivaltaista vanhaa legendaa, että se olisi nykylukijalle moraalisesti mieluisampi. Onneksi Wallis ei sitä tee. Nyt tarina on järkyttävä, hieno ja juonellisesti komea kahden ihmisen aikuistumiskertomus. Samalla kuvataan vanhaa maailmaa, kuinka vanhaa, sitä ei tarinasta oikeastaan käy ilmi. Tarinassa valkoisia miehiä ei vielä ole saapunut Alaskaan tai Tyynenmeren rannikolle mutta heidän hevosiaan kylläkin etelämmäs. Tästä voinee päätellä, että ollaan mahdollisesti 1600-luvulla.

Mikä aika tai mikä paikka tai kuinka tarkat antropologiset yksityiskohdat ovatkaan, ei niillä ole väliä. Wallisin tarina kannattaa lukea, koska itselleni tuli mieleen, että näinhän meidänkin yhteiskuntamme nuoret seuraavat omia unelmiaan ja joutuvat välillä tuhotuksi, nousevat, kostavat, elävät ja – toivon mukaan saavuttavat rauhan. Wallisin kirja on pienoinen helmi, jota en olisi ikinä lukenut ilman kirjaston poistomyyntiä. Kiitos ja ylistys kirjaston poistomyynnille! Pitääpi seuraavan kerran mennä sinne hakemaan kassillinen ei-lukemaani kirjallisuutta, koska sieltähän voi löytyä rauhattoman sunnuntaipäivän lukuhelmi.

Petri Pietiläinen, kirjakuski taas vauhdissa